Arvoisa lukija,
tällä viikolla uutisointia on hallinnut Ukrainan tilanne. Tasavallan Presidentti Alexander Stubb oli mukana Euroopan johtajien ja Trumpin välisessä tapaamisessa, missä mietittiin millä edellytyksillä neuvotteluja Venäjän kanssa voitaisiin käydä. Suomen presidentin läsnäolo tällaisessa kokouksessa on historiallista ja kuvaa sitä, kuinka hyvin Stubb on omilla teoillaan ja osaamisellaan päässyt aivan päätöksenteon sisäpiiriin. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että Venäjällä ei näytä olevan kiinnostusta rauhaan.
Kuten puolustusministeri Antti Häkkänen tänään YLE:n aamu-TV:ssä osuvasti totesi, niin Venäjä pelaa tukijoidensa Kiinan, Pohjois-Korean ja Iranin kanssa pitkää peliä, millä autoritääriset maat haastavat läntisen demokratian ja uskovat kulutussodan lopulta johtavan heille edullisempaan ratkaisuun. Venäjän tappioiden arvioidaan olevan jopa 1 000 ihmistä päivässä, mutta se ei Venäjän johtoa liikuta, eikä saa kansalaisten liikehdintää kotimaassa aikaan.
Positiivisista on se, että Euroopan johtajat ovat tajunneet tilanteen vakavuuden. Iso-Britannia ja Ranska ovat jo ilmoittaneet halukkuutensa lähettää Ukrainan omia joukkojaan turvaa takaamaan ja koko halukkaiden koalitio on valmistautumassa rauhan takaamiseen, jos sellainen ylipäätään saavutetaan. Venäjä on jo ilmoittanut, että se ei hyväksy Ukrainan tueksi tulevia eurooppalaisia joukkoja osana turvatakuuta. Sekin kertoo paljon venäläisten suhtautumisesta mahdollisen rauhan kestävyyteen.
Totuus on, että Venäjä uskoo vain voimaa. Sen vuoksi Euroopan maiden on nopeasti varustauduttava, jotta Venäjälle ei tule edes mieleen yrittää edetä pidemmälle. Tärkeää on, että USA pysyy mukana, koska sen sotilaallinen voima on kuitenkin maailmassa vahvinta ja sillä on monia keinoja tosiasiallisesti turvata Ukrainan ja koko Euroopan rauhaa suhteessa Venäjän uhkaan.
Lähiviikot tulevat näyttämään onko edes tulitauko mahdollista saavuttaa. Edellytykset Venäjän ja Ukrainan presidenttien tapaamiselle ovat olemassa vasta, kun jotain on mahdollista saada aikaan. Risto E. J. Penttilä käytti osuvaa kuvakieltä toteamalla, että Trump on ottanut Ahtisaareen rauhan välittäjän roolin, mutta tässä voidaan tarvita vielä Mannerheimia ennen kuin rauhan tekeminen alkaa olla realistista.
VELKAJARRU ON ÄÄNESTÄJÄN KULUTTAJANSUOJA
Keskustelu velkajarrusta on noussut syksyn alussa uudelleen poliittiselle agendalle. Vihreät ja vasemmistoliitto ehtivät jo velkajarrun tyrmätä. Se ei ole sinällään yllättävää, koska kumpikaan puolue ei ole aiemminkaan profiloitunut vastuullisen talouspolitiikan takuumiehenä. Mielenkiintoista on nähdä miten reagoivat SDP ja keskusta? Onko niistä vastuunkantajiksi vai ilmoittavatko ne jo nyt, että kehykset saavat jatkossakin paukkua kuin Marinin hallituksen aikaan?
Velkajarrun ympärillä on käyty akateemista taloudellista keskustelua. Jotkut taloustieteilijätkin ovat pitäneet sitä liian jäykkänä toimintamallina. Ne puheenvuorot osoittavat, että metsää ei ole nähty puilta. Toki aina voi tulla yksittäisiä tilanteita, joissa on tilapäisesti joustettava, mutta se ei ole asian ydin. Sitoutuminen velkajarruun on poliittinen lupaus äänestäjälle siitä, että valtiontaloutta hoidetaan vastuullisesti. Puolueet näyttävät nyt jakautuvat niihin, jotka ovat valmiita tuon lupauksen antamaan ja niihin, jotka eivät ole.
Ruotsissa velkajarru on toiminut pitkään ja se on osaltaan pitänyt valtion taloutta ryhdissä. Velkajarru ei sinällään estä toteuttamasta eri puolueiden poliittisia tavoitteita. Se vaan määrittelee raamit, joiden puitteissa on toimittava. Jos siis lupaa lisää rahaa joihinkin hyvin asioihin, niin toisaalta on oltava valmis säästämään tai sitten nostamaan veroja ja kertomaan sen jo ennen vaaleja. Velkajarru on äänestäjän kuluttajansuoja. Lähes jokainen suomalainen haluaa säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan. Velkajarru on mekanismi, joka takaa sen rahoituspohjan.
Orpon hallitusta on syytetty siitä, että se on ottanut paljon velkaa. On totta, että suhdanne on ollut erittäin huono ja Ukrainan sota on vaikuttanut hyvin negatiivisesti niin Suomen, kuten muidenkin Venäjän läntisten naapurivaltioiden talouteen. Olennaista kuitenkin on, että Orpon hallitus on koko ajan pitänyt kiinni siitä, että velan kasvu suhteessa bruttokansantuotteeseen vakautetaan ja sen vuoksi nytkin valmistellaan miljardin leikkausta ensi vuoden budjettiin. Valtionvarainministeriön virkamiesarvioita kunnioitetaan ja vastuuta kannetaan, vaikka siitä ei aina kiitosta saakaan.
Marinin hallitus ei leikannut juuri mistään. Niistäkin vähistä leikkauksista, joita se ylipäätään teki, osa peruttiin. Lopulta teiden kunnosta tinkiminen taisi olla ainoa merkittävämpi säästökohde. Ideana oli, että mistään ei voi leikata, koska yhtään äänestäjää ei voi suututtaa. On täysin selvää, että sellaisella toimintatavalla ei Suomi voi pärjätä. Ei varsinkaan nyt, kun puolustukseen joudutaan väistämättä tekemään lisäpanostuksia.
Velkajarruun sitoutuminen osoittaisi keskustalta ja SDP:ltä, että myös punamultapuolueet ovat valmiita kantamaan vastuuta taloudesta, eivätkä tavoittele vaalivoittoa populistisin keinoin. Jään mielenkiinnolla odottamaan heidän vastaustaan.
Hyvää viikonloppua!
Arto Satonen
