Olen monesti ajatellut, että maatalouspolitiikka on noussut julkisen kritiikin kohteeksi isommin vasta viime vuosina osana ilmastonmuutoksesta käytävää keskustelua. Nämä ajatukset joutuivat uudelleen tarkasteluun lukiessani Heikki Haaviston elämää käsittelevän kirjan Talonpojan muistelmat. Kirjaa lukiessa ymmärsin ensinnä miten väärässä olin ollut, ja toiseksi kuinka vähän loppujen lopuksi tiesin maatalouspolitiikan historiasta.
Joku on sanonut, että historian tuntemus on edellytys tulevaisuuden suunnittelulle ja ehkä näin, mutta lisäksi historian tuntemus auttaa käymään keskustelua niiden kanssa, joita muutokset eniten koskevat. Uskon, että maatalouspoliittisen keskustelun osapuolten nykyistä laajempi historian tuntemus ja toisaalta yhteinen näkemys nykytilanteesta veisi yhteistä asiaamme aidosti eteenpäin. Toivon myös, että viimeaikaiset hieman valtavirrasta poikkeavat viljelijöiden ulostulot julkisuudessa olisivat alku syvällisemmälle maatalouspoliittiselle keskustelulle. Peräpeiliin katsominen ei ole itsetarkoitus voi joskus auttaa suunnan löytämiseen.
Nykytilaan johtaneita syitä on varmasti monia, mutta yksinkertaistaen olemme vuosikymmenien saatossa lainsäädännöllä säädelleet omaa tuotantomme erilaisilla vaatimuksilla ja samalla olettaneet tämän olevan markkinoiden tahtotila, mutta menettäneet samalla kilpailukykymme tuontia vastaan. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kotimaista tuotantoa on korvattu tuonnilla, joka ei täytä kotimaiselle tuotannolle asetettuja vaatimuksia ja luonnollisesti kotimaisen elintarviketeollisuuden ja tuotannon kannattavuus on tässä tilanteessa heikentynyt. Tällöin valtio on ottanut kriisipaketeilla roolin, mikä ei sille ole kuulunut. Pahin virheemme on kuitenkin ollut olettaa, että tiedämme mitä markkinat haluavat tuotettavan ja viedä tämä lainsäädäntöön asti.
Politiikan osalta tämän hetken suurin haasteemme on, että olemme asettaneet maatalouspolitiikalle monia tavoitteita, jotka ovat osin keskenään ristiriidassa ja näin ollen järjestelmä yrittää viedä meitä samanaikaisesti moneen eri suuntaan. Nyt on huomattava, että nykyisen tukikauden valmistelu on pitkälti jo tehty, joten katse tuleekin siirtää jo seuraavaan tukikauteen. Tulevan maatalouspolitiikan pitäisi pyrkiä neutraaliin suhtautumiseen eri tuotantomuotojen välillä, kannustaa tiloja kehittymään esimerkiksi energiantuotannon saralla ja isossa kuvassa meidän tulisi luopua ajatuksesta, että teemme aluepolitiikkaa maatalouspolitiikan kautta. Tästä viimeksi mainitusta kärsii paitsi maatalous, mutta myös alueet. Jopa huoltovarmuuden näkökulmasta alkutuotannon sijoittumisella ja tuotantokyvyn ylläpidolla on merkitystä. Meillä on käytössämme maatalouspolitiikkaa parempia välineitä Suomen erilaisilla vahvuuksilla olevien alueiden kehittämiseen.
Tuotantosuuntien alueellinen keskittyminen on johtanut erityisesti ilmaston muuttuessa haasteisiin, jota olemme politiikalla tukeneet, sillä tukien osuus liikevaihdosta vaihtelee huomattavasti tuotantosuunnittain ja alueittain. Tätä ongelmaa pitäisi ilmastonmuutoksen edelleen kiihtyessä pyrkiä tavalla tai toisella ratkaisemaan. Nurmiviljely, öljykasvit, kasvipeitteisyys ja valkuaisomavaraisuuden kasvattaminen ovat asioita, joita meidän pitäisi käytettävissä olevin keinoin edistää. Lisäksi meillä on edelleen käytössä investointituet osalle tuotantosuunnista huolimatta siitä, että tuotettavien hyödykkeiden kulutus vähenee ja tätä voi pitää yhtenä esimerkkinä tukipolitiikan ristiriitaisista tavoitteista. Investointituilla lisäämme siis tarjontaa supistuvaan markkinaan yhtenä tavoitteena halvempi ruoka kuluttajalle ja samalla kritisoimme liian alhaista tuottajahintaa, joka on kuitenkin seurausta politiikkatoimistamme.
Maatalouspolitiikka on pitkäjänteistä työtä, ja hyvä niin, sillä tukien sijaan yrityksemme toimialaan katsomatta tarvitsevat ennakoitavan ja vakaan toimintaympäristön, toimivat lupamenettelyt, sujuvan hallinnon ja tarpeet täyttävän infrastruktuurin ympärilleen. Näistä tärkein on ennakoitavuus ja näkymä siitä, että Suomeen kannattaa investoida ja täällä on hyvä toimia myös pidemmällä aikavälillä. Tähän viimeksi mainittuun voimme kaikki osaltamme vaikuttaa ymmärtämällä nykytilaan johtaneita syitä laajemmin, etsimättä syyllisiä, ja vastaavasti esittämällä konkreettisia pitkän aikavälin strategisia kehitysehdotuksia suomalaisen maatalouden kehittämiseksi. Tulevan hallituksen olisi perusteltua laatia mainittu strategia ohjaamaan maatalouspolitiikan kehitystä ja tulevan tukikauden valmistelua.
Lauri Tapio
Metsäasiantuntija