tammikuu 2006
Työntekijän valinnanvapautta kunnioitettava
31.1.2006
(Julkaistu Nykypäivässä 27.1.2006)
Euroopan Unioni on säätämässä työaikadirektiiviä. Keskeiseksi kiistakysymykseksi on noussut se voidaanko työntekijälle antaa oikeus tehdä työtä yli 48 tuntia viikossa, jos hän itse sitä haluaa. Suomen virallinen kanta on ollut kielteinen ja olemme pyrkineet estämään tämän oikeuden antamisen myös muiden maiden kansalaisille. Keskustelussa on kuitenkin unohtunut, että 75 000 suomalaista tekee kahta tai useampaa työtä ja työaikadirektiivin tiukempi tulkitseminen uhkaa myös heidän työnteko-oikeuttaan.
Oikeus työhön on kirjattu Suomen perustuslakiin. Samaan pykälään on kirjattu valtiovallan velvollisuus huolehtia työvoiman suojelusta. Luonnollisesti perustuslaissa ei ole tarkoin määritelty ajallisia rajoitteita työn tekemiselle, vaan se on tarvittaessa valiokunnan tulkittavissa. Olennaista on kuitenkin se, että oikeus työhön on nimenomaan työntekijän oikeus ja silloin tulisi kunnioittaa hänen omaa valinnanvapauttaan mahdollisimman pitkälle.
On itsestään selvää, että suurin osa suomalaisista ei halua tehdä töitä 48 tuntia viikossa, eikä edes niin paljoa. On kuitenkin niitä, joiden elämäntilanteeseen pidempi työaika sopii hyvin tai niitä, jotka haluavat pidempään työskentelemällä kohottaa itsensä ja perheensä elintasoa. Nyt ei ole rajoitettu sitä kuinka monta työtuntia kukin tekee, vaan ainoastaan sitä, kuinka monta tuntia ylitöineen voi tehdä yhden työsopimuksen piirissä. Jos työsopimuksia on useita, on näistä rajoitteista vapaa.
Jos tulevaa direktiiviä tulkitaan siten, että viikottainen maksimityöaika on työntekijäkohtainen, se käytännössä estää kahden työn tekemisen laillisesti. Tästä tulisivat kärsimään kaikki ne, joiden kahden työn yhteinen viikkotuntimäärä on tällä hetkellä yhteensä yli 48 tuntia. He joutuisivat siis luopumaan toisesta työstä vastoin omaa tahtoaan tai tekemään toisen työn pimeästi. Olisi täysin hölmöä kannustaa kahta työtä tekevät rakennusmiehet tai lääkärit harmaan talouden piiriin samanaikaisesti, kun yhteiskunta käyttää paljon varoja harmaan talouden torjumiseksi.
Toinen huomioitava asia on se, että monet varsinkin akateemisesti koulutetut tekevät jo nyt paljon pidempää työaikaa, kun mikä heillä on työsopimuksessa määritelty. Työtä tehdään pidempään sen vuoksi, että halutaan kantaa vastuu itselle annetusta tehtävästä.
Kyse on työntekijän valinnanvapaudesta
Komissio on esittänyt opt-out järjestelmän viikkotuntimäärän ylärajaksi 55 tuntia ja siirtymistä pois koko järjestelmästä kolmessa vuodessa. Parlamentin ja neuvoston direktiiviesityksessä yläraja on määritelty 65 tuntiin ja ehdoiksi on määritelty se, että suostumus pidempään työaikaan on voimassa vain vuoden kerrallaan ja sen, että työntekijälle ei aiheudu ongelmia työpaikalla sen vuoksi, että hän ei ole halukas tekemään pidempää työaikaa.
Euroopan Unionin jäsenmailla on hyvin erilainen suhtautuminen työaikadirektiivin opt-out järjestelmään. Iso-Britannia kannattaa voimakkaasti työntekijän oikeutta tehdä halutessaan yli 48 tuntia viikossa töitä ja siellä ei ole poliittisesti jakava kysymys, vaan pääpuolueet ovat samalla kannalla. Suomi on ollut hyvin tiukasti opt-out järjestelmää vastaan ja pyrkinyt siihen, että direktiivi kieltää sen kokonaan. Suomen kantaan on selvästi vaikuttanut ay-liikkeen aktiivisuus asiassa.
On ajateltu niin, että jos opt-out sallitaan joissakin Euroopan Unionin maissa, nämä saavat kohtuutonta kilpailuetua. Tämä on sinänsä ymmärrettävä peruste, mutta monilla aloilla todellinen kilpailu käydään Euroopan Unionin ulkopuolisten maiden kanssa ja ne ovat tietysti täysin vapaita EU-säädöksistä. Yleisesti tiedetään, että Euroopan Unionissa tehdään paljon lyhyempää työaikaa kuin Yhdysvalloissa tai Aasiassa. Siten voikin oikeutetusti kysyä, onko meidän viisasta kieltä pidempi työaika niiltäkin, jotka haluaisivat tehdä pidempää työpäivää ja miten työajan lyhentyminen vaikuttaa meidän taloudelliseen kilpailukykyyn ja mahdollisuuteen pitää yllä hyvinvointipalveluita.
Osaavilla kysyntää
Keskustelu on Suomessa käyty lähinnä siltä pohjalta, että työntekijän valinnanvapaus ei olisi todellinen. Etenkin SAK-taustaiset poliitikot tuovat aktiivisesti esille sen, että tosi asiassa työnantaja pakottaisi työntekijän suostumaan pidempään työaikaan, jos siihen annettaisiin mahdollisuus. Iso-Britanniassa tätä ei usko kukaan ja meilläkin on syytä tämä teesi kyseenalaistaa.
Tosi asiassa monilla aloilla vallitsee jo työntekijän markkinat. Osaavalla työntekijällä on esimerkiksi rakennusalalla tarjolla juuri niin paljon, kuin hän haluaa ottaa vastaan. Lääkäreillä on jo sama tilanne, kauan ei kestä kun työvoimapula leviää koko hoitosektorille. Ylipäätään suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä työtä tulee olemaan tarjolla runsaasti, jos talouskehitys säilyy suotuisana ja suomalaisten yritysten kansainvälinen kilpailukyky vahvana.
Joustavuudelle sijaa
Tällä hetkellä 75 000 suomalaista jo nyt tekee kahta tai useampaa työtä ilman, että kukaan siihen pakottaa. Lisäksi monet työntekijät mielellään tekevät sallitut ylityötunnit, jos niitä on tarjolla ja kauppoihin löytyy työväkeä sunnuntainakin, kun siitä hyvin maksetaan. Teesi pidempään työaikaan pakottamisesta työnantajan taholta on siten vailla todellista pohjaa.
Olisi suuri askel, jos suomalaisessa yhteiskunnassa opittaisiin luottamaan siihen, että työntekijä ja työnantaja voivat myös keskenään löytää molempien kannalta parhaimman ratkaisun, ilman että jokaista yksityiskohtaa tulee säädellä lailla tai työsopimuksella. Valitettavasti opt-out järjestelmän tuomitseminen ja sitä vastaan taisteleminen osoittaa, että vastakkainasettelun aika ei niissä pöydissä ole ohi, missä toisten asioista päätetään.
Työelämässä jaksaminen ja työn ja perheen yhteen sovittaminen tulevat olemaan seuraavien vuosikymmenien suuria kysymyksiä suomalaisessa työelämässä. Näihin ongelmiin voidaan vastata vain luottamalla ihmisten omaan kykyyn nähdä oma parhaansa. Lainsäädännön tulee toki määritellä maksimi ja minimitasonsäännökset, mutta joustavuudelle, yksilöllisille ratkaisuille ja paikalliselle sopimiselle tulee antaa tilaa yleissitovuuden ja lainsäädännön ohella.
Aihe: Mielipidekirjoituksia
Hyvinvointi rahoitetaan työllä
31.1.2006
(Julkaistu Aamulehdessä 26.1.2006)
Kirjoituksessaan “Hyvinvointi kuuluu kaikille” AL 20.1. Marjatta Stenius-Kaukonen ja Irene Roivainen väittävät, että hyvinvointipalvelujen perusta on julkisessa rahoituksessa. Kirjoittajilta unohtuu se,että julkisen rahoituksen perusta on Suomen kilpailukyvyssä.
Varat hyvinvointipalvelujen julkiseen rahoitukseen eivät tipu mannana taivaalta,vaan ne luodaan työnteolla ja yrittämisellä. Suomen on menestyttävä kansainvälisessä kilpailussa,jotta voimme taata hyvinvoinnin kaikille suomalaisille. Mitä useampi suomalainen on töissä,sitä enemmän me voimme auttaa myös niitä,jotka ovat jo työnsä tehneet ja niitä joiden työura on vasta edessä.
Stenius-Kaukonen ja Roivanen väittävät myös virheellisesti Sauli Niinistön kannattavan työehtosopimusten yleissitovuuden heikentämistä. Sauli Niinistö on kuitenkin puhunut vain joustoista,jotka ovat molempien osapuolien hyväksymiä ja yhteisen hyvän puolesta tehtyjä. Esimerkkinä tästä ovat pienten yritysten työaikapankit,jotka joustavat työtilanteen mukaan.Näin vältytään irtisanomisilta ja palkka juoksee tasaisesti.
Niinistö ei ole puheissaan,eikä toimissaan valtionvarainministerinä suhtautunut nyreästi kolmikantaan, vaan on pitänyt hyvänä sitä,että saadaan sovittua pitkistä ja vakautta luovista kausista työmarkkinoilla,mikä on suomalaisten etu.
Aihe: Mielipidekirjoituksia
Niinistö toiselle kierrokselle!
17.1.2006
Presidentinvaalien toinen kierros käydään Sauli Niinistön (kok) ja Tarja Halosen (sd) välillä. Sauli Niinistö ohitti ensimmäisellä kierroksella kaikkien galluppien arviot saamalla 24,1 % annetuista äänistä.
Kansanedustaja Arto Satonen (kok) on tyytyväinen tilanteeseen, toisen kierroksen tulos on aidosti auki. Erityisesti Satonen kiitteli Matti Vanhasen (kesk) ilmoitusta, jonka mukaan hän äänestää toisella kierroksella Niinistöä. – Rehti suomalainen mies, Satonen totesi.
Aihe: Uutisia
Kuntien kannattaa panostaa omaishoitajiin
12.1.2006
(Julkaistu Aamulehdessä)
Suomessa on tänä päivänä omaishoidossa 60 000 vanhusta, vammaista tai sairasta, jotka ilman omaishoitoa tarvitsisivat laitoshoitoa. Omaishoitajat tekevät siten erittäin arvokasta työtä sekä lähimmäisensä, että yhteiskunnan kannalta. Näiden 60 000 ihmisen sijoittaminen laitoshoitoon olisi heille itselleen kotihoitoa huonompi vaihtoehto ja maksaisi veronmaksajille miljardiluokan kustannuksen. Esimerkiksi vanhuksen laitoshoidon hoitopäivän hinta on keskimäärin yli 100 euroa hoitopäivää kohden ja monissa erityishuoltopiirien laitoksissa hoitopäivän hinta on yli 200 euroa.
Mittasuhteet selviävät, kun näitä summia verrataan omaishoitajapalkkioihin. Uuden lain mukaan omaishoitajapalkkion alaraja on 300 euroa kuukaudessa, joka vastaa siis vain muutaman päivän hoitokustannuksia laitoksissa. Toki kunnilla on mahdollisuus maksaa korkeampia palkkioita ja niin tuleekin tehdä silloin kun omaishoito korvaa laitoshoitopaikan.
Päätös siitä, kuka on oikeutettu saamaan omaishoidon tukea, tehdään kuntatasolla lääketieteellisin perustein. Kunnilla on kuitenkin oma harkintavalta sen suhteen kuinka monelle omaishoitoon oikeutetulle ne maksavat omaishoidon tukea. On kuntia, joissa omaishoitajaksi voi päästä vain alkuvuonna, kun määrärahat loppuvat kesken jo ennen kesää. Tämä on täysin järjetöntä, koska jos hoidettava siirretään laitokseen, niin kunnan on maksettava hoito. Jokainen viisaan kunnan ja kunnallisen päättäjän tulisi toimia niin, että laitoshoidon korvaavalle omaishoidolle maksetaan aina tuki. Nyt kun valtuustot tekevät budjettipäätöksiään tulisi varata riittävästi määrärahoja omaishoitopalkkioiden maksamiseen. Valtuutettuna toivon, että omassa kotikunnassani ei ole jatkossa ainuttakaan tapausta, jossa laitokseen sijoitetaan hoidettava siksi, että omaishoidon tuen määräraha on loppunut. Laitoshoitoon tulee sijoittaa omaishoidon sijasta vain silloin, kun se on perusteltavissa hoidettavan edun näkökulmasta.
Omaishoidon tarve yhteiskunnassa tulee lisääntymään nopeasti väestön ikääntyessä. Huomattavaa on myös se, että myös omaishoitajat ikääntyvät. On paljon iäkkäitä ihmisiä, jotka ovat vuosia, jopa vuosikymmeniä hoitaneet lastaan tai puolisoaan. Omaishoitaminen on usein hyvin raskasta työtä myös nuoremmille omaishoitajille. Omaishoitajien jaksamista tulee edesauttaa tarjoamalla lyhytaikaisia intervallihoitoja laitoksissa, lisäämällä omaishoitajien lakisääteisiä vapaapäiviä ja avustamalla omaishoitajien yhdistyksiä. Yhdistykset tarjoavat omaishoitajien usein yksinäiselle työlle sosiaalisen ympäristön järjestämällä vertaisryhmätapaamisia ja tarjoamalla liikuntamahdollisuuksia fyysisen kunnon ylläpitämiseksi.
Nyt eduskunnassa hyväksyttävä laki omaishoidon tuesta on askel oikeaan suuntaan, mutta riittämätön. Omaishoitajien asemaa on jatkuvasti parannettava. Ilman omaishoitajien läheisiensä hyväksi tekemää työtä me emme kykenisi tarjoamaan inhimillisiä elinolosuhteita niille kaikille, jotka ovat avun tarpeessa. On siten meidän kaikkien etu auttaa omaishoitajia jaksamaan työssään.
Aihe: Mielipidekirjoituksia
Suomalaisten presidentti
12.1.2006
(Julkaistu Alueviestissä)
Me suomalaiset valitsemme tässä kuussa presidentin, jonka muodolliset valtaoikeudet rajoittuvat ulkopolitiikan johtamiseen ja keskeisimpien nimitysten tekemiseen. Muodollisten valtaoikeuksien lisäksi presidentillä on kuitenkin valtaa mielipidejohtajana. Presidentti, jolla on arvovaltaa ja sanottavaa, pystyy vaikuttamaan myös sisäpolitiikassa. Hänen kauttaan välittyy myös kuva Suomesta ulospäin.
Presidentti on toimija kansainvälisessä politiikassa. Hän hoitaa ulkosuhteita ja osallistuu poliittiseen keskusteluun globaalilla tasolla. Suomen presidentin on toki oltava mukana keskustelussa silloin, kun mietitään koko maailman ongelmia, kuten elintasokuilua rikkaiden ja köyhien maiden välillä, terrorismin torjuntaa tai ilmaston lämpenemisen aiheuttamaa uhkaa.
On kuitenkin muistettava, että suomalaiset valitsevat presidentin nimenomaan suomalaisten edun ajajaksi. Vieläkin tärkeämpää kuin parantaa koko maailmaa on Suomen presidentin huolehtia siitä, miten me suomalaiset pärjäämme maailmanlaajuisessa taloudellisessa kilpailussa, miten meille suomalaisille riittää työtä ja hyvinvointia täällä omassa maassamme.
Kansainvälisten suhteiden hoidossa ei pidä myöskään olla paavillisempi kuin paavi itse. Hyvä esimerkki liiallisesta kumartamisesta Suomi-kuvan ylläpitämiseksi oli päätös maamiinoista luopumisesta. On totta, että kehitysmaissa miinat aiheuttavat pahaa tuhoa syyttömille siviileille. Suomalaiseen miinaan astuu kuitenkin vain vieraan vallan sotilas, ei kukaan muu. On myöskin vaikea uskoa, että meidän luopumisemme miinoista vaikuttaisi päätöksiin kehitysmaissa, varsinkaan kun USA, Venäjä ja Kiina eivät ole aikeissakaan luopua miinoista, ei myöskään meihin rinnastettava Puola.
Pienen maan pitää uskaltaa olla myös itsekäs silloin, kun se on selvästi maan omien etujen mukaista ja kun muiden mukana menemällä ei saavuteta mitään. Tämä terve itsekkyys oman maamme kansalaisten turvallisuuden, työllisyyden ja hyvinvoinnin edistämisestä kansainvälisillä foorumeilla on jäänyt presidentiltä liian vähälle viime vuosina. Kyllä presidentti voi niin halutessaan toimia aktiivisesti suomalaisen viennin edistäjänä ja kilpailukykymme puolestapuhujana. Näin pitääkin toimia, sillä kuka meidän suomalaisten etua tässä maailmassa ajaa, jos emme me suomalaiset itse.
Aihe: Mielipidekirjoituksia